sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton



Vierailin kerran vanhusten hoitokodissa ja siellä eräs sotaveteraani innostui kertomaan tarinaa hurjista sota-ajoista. Mies oli kuulunut tiedustelupartioon ja he olivat saaneet joukkueenjohtajalta käskyn lähteä yötä vasten tiedustelemaan huomista marssireittiä.

    Oli kylmä marraskuinen yö, tuohon aikoihin lunta oli jo reilusti maassa ja pohjoinen viima puhalsi selkäytimeen asti. Kolme miestä kahlasivat lumihankea pitkin. Heillä oli mukanaan koira, joka etsi maastosta vieraita hajuja ja kantoi selässään lääkintämiehen reppua.

     Lopulta miehet olivat edenneet jo kymmenkunta kilometriä ja oli aika käydä lepoon. He katkoivat oksia ja yrittivät sytyttää pienen nuotion, jotta pystyisivät lämmittämään eilistä läskikeittoa. Märät puut eivät kuitenkaan suostuneet millään syttymään.

     Miehet alkoivat pystyttämään sissitelttaa, mutta aavalta metsäpalstalta ei millään löytynyt suojaisaa telttapaikkaa. Kaiken hääräämisen jälkeen miehet huomasivat, että heidän koiransa oli karannut.

     Kiroten nuo kolme miestä kaivoivat itselleen lumikiepin ja ahtautuivat sinne vierekkäin nukkumaan. Vilu viilteli varpaita ja nälkä murisi vatsassa.

    Aamun tullen miehet nousivat lumikiepistä ja huomasivat sadan metrin päässä useita jalanjälkiä. Siitä oli kaikesta päätellen kulkenut vihollisen kärkijoukkue. Mikäli nuotio olisi saatu syttymään, olisivat viholliset nähneet sen tuoman valon. Jos miehet olisivat saaneet teltan pystytettyä aavalle alueelle, ei sekään olisi jäänyt viholliselta huomaamatta. Ellei koira olisi karannut ja se olisi haukahtanut, vihollinen olisi kuullut sen. Miehet siis luulivat olleensa epäonnisia, mutta nyt he huomasivat, että heidät oli pelastettu kuolemalta.

     ”Kukahan lie”, sotaveteraani totesi juttunsa päätteeksi ja hymyili merkillisesti. 

Terveisin lauraa

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti